maanantai 28. lokakuuta 2013

Kuolonsyöjän poika, K13 (HP-het, yksiosainen)


Tittle: Kuolonsyöjän poika
 
Author: Glorisablet
Pairing: Kristianus Macnair/Marita ”Rita” Brand
Rating: K-13
Genre: drama
Kirjoitettu: 2011?
Summary: Tästä muistui kiusallisesti mieleen että aurorit tulisivat takuulla kuulustelemaan häntä isän kuolonsyöjyyden takia. Voi helkkari! Sekin vielä.




Kuolonsyöjän poika


Valitettavasti Iskunkiertokujan krouvi oli sinä päivänä suljettu, ja sekös harmitti pubin kantapaikakseen ottaneita laitapuolen kulkijoita ja rahvasta.

Pubin omistava jalosukuinen Kristianus Macnair istui korkealla jakkaralla tupakoimassa baaritiskin ääressä. Aatelisnuorukainen oli väsynyt, sillä parin tunnin yöunet eivät olleet riittäneet palautumiseen suuren rasituksen jälkeen. Vittu, ikään kuin hän olisi ollut krapulassa. Pimeyden lordi oli käskenyt Kristianusta ja hänen kolmea serkkuaan osallistumaan Tylypahkan taisteluun, koska tämä oli katsonut sen kuolonsyöjien jälkeläisten velvollisuudeksi. Serkukset olivat onnistuneet tappamaan ja haavoittamaan pahasti joitakin Tylypahkan puolustajista. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä kuolleeksi luullun Potterin ilmestyttyä kukistamaan mestarin – milläpä muulla kuin aseistariisunnalla, joka sai pimeyden lordin tappokirouksen kimpoamaan tähän itseensä. Eeppinen kaksintaistelu oli kuin suoraan Kristianuksen varhaisnuorena lukemista paskoista poikakirjoista, joissa paha sai aina palkkansa.

Beatrice-tädin aviomies oli välttynyt tappokiroukselta ja haavoittumiselta taistelun aikana toisin kuin Kristianuksen tajuntansa menettänyt isä. Bordeaux-setä oli kieltänyt lapsiaan ja vaimonsa veljenpoikaa hölmöilemästä. Ottamasta tajutonta Waldenia mukaansa, koska he eivät olisi pystyneet kuljettamaan tätä huomaamattomasti. He olivat sentään osanneet hyötyä lordi Voldemortin lopullisen kuoleman suomasta hämmingistä livahtaessaan sen turvin taistelutantereelta. Sukulaisten tiet olivat eronneet Tylypahkan porteilla; Bordeaux-setä ja serkut olivat kaikkoontuneet Averyn kartanoon ja Kristianus asunnolleen. Nuoriherra Macnair oli mennyt lepäämään kuuman, lihaksia rentouttavan kylvyn ja parranajon jälkeen. Herättyään hän oli pukeutunut ja ilmiintynyt kapakkaansa, jossa baarimikko oli ollut valvomassa siivojan työtä.
”Näytätte vittuuntuneelta, herra Macnair”, hutsahtava naisbaarimikko huomautti.

”Syystäkin, Rita. Isä on säilössä Azkabanissa. Oikeudenkäynti on jossain vaiheessa edessä. Vitun mukavaa istua seuraamassa hiirten hyppimistä pöydällä kissa kuoltua.”

”Mustakin paskamaista.”

Mustaviiksinen nuorukainen tuhahti. ”Kaada minulle oikein vahva ryyppy. Eihän tässä muuten pysy hereillä. Kaada itsellesikin, niin voimme ryypätä yhdessä.”

”Juokseehan palkka ryypätessäkin, joten voisinhan mä juoda itseni pieneen sievään.” Vaalennetut, hartiapituiset hiukset omaava kapakkaemäntä osoitti yhtä baaritiskin takaissia hyllyissä olevista pulloista taikasauvallaan. ”Tulejo tuliviski.” Avaamattoman lasipullon kolahdettua kevyesti jynssätylle puupinnalle vaaleaverikkö toisti kutsuloitsun, jolloin snapsilasit leijailivat pullon luo. Hän kaatoi lasit niin täyteen että viinapaisumus oli tulvia lasien reunojen yli, pitäen silmäpeliä työnantajansa kanssa. Suuri povi näytti olevan tursuamaisillaan kokonaan ulos mustalaistyylisen puseron kaula-aukosta.

Marita ”Rita” Brandin metkut olivat tulleet tutuiksi nuoriherra Macnairille. Ne osasi ulkoa kuten. Heilurilantio, kaula-aukkoja jotka olivat syviä kuin kaivo, kirjanpidon vaihtumista pikapanoksi, keinotekoinen blondiini raakkumassa cockneyllään palkankorotusta kesken aktin.

”Hiero minua”, Kristianus huokaisi.

”Ai mistä?” Rita kysyi kaksimielisesti.

Hartioista. ” Tälle naiselle piti tehdä heti kättelyssä selväksi, mitä halusi; muuten blondiini näytti luulevan työskentelevänsä bordellissa eikä tavallisessa juottolassa.

”Riisukaa ainakin kaapunne.”

”Ai niin.” Mies napitti yksinkertaisen, erinomaisesti leikatun mittatilauskaapunsa auki ja heitti sen vierelleen baarijakkaralle. Voimaa käyttävät kädet löysivät jäykät kohdat ja saivat herrasmiehen rentoutumaan. Jostain syystä hän halusi kertoa työntekijälleen erään asian.

Sen miten vähän hän oli ollut mukana pimeyden lordin toiminnassa. Pimeyden lordi josta Kristianus uskalsi vihdoin käyttää nimeä lordi Voldemort, ei ollut koskaan tehnyt nuorempaan Macnairiin niin suurta vaikutusta, että hän olisi tahtonut liittyä kuolonsyöjiin. Edes Voldemortin noustua Pius Sakian nukettajaksi.

Tästä muistui kiusallisesti mieleen että aurorit tulisivat takuulla kuulustelemaan häntä isän kuolonsyöjyyden takia. Voi helkkari! Sekin vielä. Kaiketi hän sanoisi olleensa vakiopanonsa Ritan seurassa, mikäli aurorit ilmaantuisivat tivaamaan, missä nuoriherra Macnair oli ollut Tylypahkan taistelun aikaan. Se nainen nyt valehtelisi ihan mitä haluttiin saadessaan rahallisen tai luonnossa suoritettavan maksun. Kristianus ei haksahtaisi valehtelemaan olleensa komennuskirouksen alaisena taistelemassa Voldemortin riveissä. Valhe ei kuitenkaan menisi täydestä vangitun kuolonsyöjän pojan kertomana.

Vapaaksi kiemurtelu olisi edessä olevaa hermojen raastamista. Nyt hän ryyppäisi Rita Brandin kanssa, kunnes painava uupumus pakottaisi nukkumaan univelat pois.

torstai 24. lokakuuta 2013

Famen 7.luku, K-7


- Seitsemäs luku -

1984


Oli perjantai-ilta. Eeva levitti kylpyhuoneessa kasvoilleen vihreän kasvonaamion, joka sai hänet muistuttamaan punpäistä marsilaisnaista. Hän oli lakannut vähän aiemmin sormen- ja varpaankyntensä mansikanpunaisella kynsilakalla mani- ja pedikyyrin viimeiseksi silaukseksi.

Marjorien pysähtyi kynnykselle tupakka-aski ja sytytin hyppysissään. Eeva oli ollut viimeiset kaksi viikkoa poikkeuksellisen hermostunut valmistautuessaan ensimmäisiin kauneuskisoihinsa. Kukkaneito-kauneusmittely oli huomenna. Eeva oli jumpannut ja lenkkeilyt päivittäin ja käynyt kosmetologilla ihonpuhdistuksessa. Pari samaan kauneuskilpailuun osallistuvista oli käynyt saman mallikoulun kuin hän, mutta muut osanottajat olivat hänelle tuntemattomia. Marjorie oli nähnyt kerran ystävättärensä mallikoulutoverit.

 
Toinen oli jokapäiväisen sievä tyttö, jolla oli pisamia ja vaaleanruskeat hiukset. Ja toinen oli kauniimpi, tosin lyhyt sijoittuakseen suuremmissa kilpailuissa. Maksimissaan Marjorien pituinen eli satakuusikymmentäkahdeksan senttimetriä. ”Marista ja Eilasta ei oo päihittämään sua”, Marjorie totesi.

”Munkaan mielestä ei”, Eeva virkkoi.

”Se ei oo edes mikään mielipide vaan tosiseikka, Eevaseni.”

”Se taas ei oo tosiseikka, ettei niistä tuntemattomista olis siihen. Siitä syystä mä teen tänään kaiken mahdollisen, mikä auttaa mua pärjäämään kukkaisneidoissa.”

”Älä sentään käytä siihen koko yötä. Muuten sulta jää kauneusunet väliin.”

”Sulla on helvetin hyvät mahdollisuudet ja pärjäämiskonstit. Annat ton naamion vaikuttaa vähän kauemmin kuin ohjeessa sanotaan ja tuut hermosauhuille, kun oot pessy sen. Muuten joku omalle partsilleen löntystävä naapuri voi vaikka järkyttyä niin pahasti, että tippuu kaiteen yli.”

Kauneuskisaaja puristi lavuaarin reunaa kasvonaamion värjäämällä kädellään nauraen. ”Siinä tilanteessa mä en pahottelis naapuriparan epäsiistiä loppua. Vaan sitä että olisin nolannu itseni näyttämällä näin karseana.”

Kukkaisneito-kilpailu alkoi puolenpäivän jälkeen Munkkiniemen kartanossa. Kilpailijoiden piti kuitenkin olla paikan päällä jo puolikymmeneltä tutustumassa paikkoihin ja lavaan sekä olla meikattavana ja kammattavana. Eeva teki siksi nopean ja kevyen arkimeikin ja asetti suuret kissamaiset aurinkolasit nenälleen lähtiessään.

Markus tuli myöhemmin Villen kanssa hakemaan pikkusiskonsa. Veljen aamuvirkku ystävä olisi joutanut aiemminkin, muttei Markus. Nuorukainen oli soittanut aamupäivällä jostain vieraasta numerosta. Sanonut ettei seuralainen päästäisi häntä lähtemään vielä tuntiin. Kolmikolla ei ollut mitään syytä ajaa suoraan Munkkiniemen kartanolle, joten he ajelivat Villen kunnostamalla amerikanraudalla keskustassa ennen Munkkiniemen suuntaan kääntymistä.

Kartanolle oli siihen mennessä alkanut kertyä yleisöä, lehdistöväkeä ja kalliisti pukeutuneita ihmisiä, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Herraskartanon puistoon oli rakennettu näytöslava misseille. Sen toiselle puolelle, tarkalleen lavan keskellä oli tuomarien katoksellinen pöytä. Yhdessä kojussa tarjottiin muun muassa pieniä suolaisia leivonnaisia, muita leivonnaisia ja kahvia. Vaaralat laittoivat Villen hakemaan itselleen ja Markukselle kahvin ja leivonnaisen ja Marjorielle pelkän kahvin. Katsojille oli varattu istuimiksi hevosenkengän muotoon asetettu penkkirivistö.

Juontajan noustua miksrofooneinen lavalle Kukkaisneito alkoi. Tämä muistutti kihartuvine hiuksineen, solakan jäntevine vartaloineen ja istuvine pukuineen Richard Gerea American Gigolossa. Gerella ja juontajalla ei ollut yhtä häikäisevää ulkomuotoa kuin Markuksella. Isoveli oli milloin tahansa paitsi pahassa krapulassa miehisen kauneuden jumala. Hänen ei ollut syytä ei ahkeroida pukeutumisen eteen hiki hatussa, koska hän oli komea missä tahansa kokoisissaan vaatteissa. Markuksella oli tällä kertaa Marjorien työpaikalta ostettu T-paita ja saumoista kuluneet kapealahkeiset farkut sekä tennistossut.

”Tervetuloa tänne Munkkiniemeen kartanoon seuraamaan kahdentoista kauniin ja viehättävän tytön välistä kilpailua Kukkaisneidon kruunusta”, juontaja sanoi hymyillen ja taputti. Yleisökin taputti.

Kilpailussa oli kolme osuutta kuten suuremmissakin missimittelöissä. Uimapuku, arkiasu, ja juhlapuku. Arkiasukierros oli kilpailun ensimmäinen, ja kilpailijattarilla oli siinä omat vaatteensa. Mitkä tahansa vaatteet eivät tulleet kysymykseen vaan tyttöjä oli ohjeistettu valitsemaan tyylikkäät edustusasut. Numero yhden polvet paljaiksi jättävä ruutuhame ja hihaton, poolokauluksellinen neulepusero edustivat kohtuullisen hyvin arkiasukierroksen vaatelinjaa.

Juontaja mainitsi avauskierroksella jokaisen missiehdokkaan mitat. Enemmistö oli missinmitoissa, muunkin kuin pituutensa puolesta, mutta yhden tytön vyötärö oli tasapaksu ja yhden lantio leveä kuin ladonovi. ”Tolle on tainnu maistua lihapullat sekä mummon muusi”, Marjorie tirskui vahingoniloisesti.

Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpinä lavalle kopisteli Eeva olkaimettomassa puolireiteen ulottuvassa kukkamekossaan. ”Numero kaksitoista. Mitat 92 – 57 – 94”, juontaja mainitsi saaden tuomariston valpastumaan ja kiinnostumaan. Pukumies ojensi mikrofoonin Eevalle, joka tarttui siihen hymyillen Marilyn Monroe -hymyä.

Kolmihenkinen kannustajajoukko taputti äänekkäästi hänelle huudellen ”hyvä Eeva!”

”Hei”, punapää sanoi hunajaisella äänellä. ”Mä olen Eeva Rajala, yhdeksäntoistavuotias helsinkiläinen. Olen valmistunut merkantiksi ja työskentelen nyt kenkämyyjänä. Harrastuksiini kuuluvat lenkkeily ja jumppa.”

Eeva oli lähtenyt aamulla kotoa perhospilvi litteässä vatsassaan. Edes tytön läpikotaisin tuntevien Vaaraloiden oli mahdotonta havaita hänen jännittävän. Saavuttuaan Munkkiniemen kartanolle Eeva oli unohtanut kaiken muun paitsi Kukkaisneidon tittelin tavoittelun. Hän oli hurmaava klassisen kauneuden ikoni, jolle missihymyn väläyttely nöytti olevan yhtä luontaista kuin hengittäminen. Numero kaksitoista esiintyi kuin useita kauneustaistoja kiertänyt konkari.

Uimapukukierroksella Eevan kauneus pääsi todellakin oikeuksiinsa, ja muutaman kilpasiskon vartalovirheet tulivat esiin ilman imartelevaa vaatetusta. Kaikilla oli samanlaiset bikinit. Mustat tai pilkulliset. Eeva pursusi bikinien yläosasta täyteläisenä ollen samaa paria kurvikkaan lantion kanssa. Hänellä ei ollut lantionsa kurvikkuudesta huolimatta hottentotin hehtaaritakamusta eikä riippuvia pakaroita. Muodokkaat reidet eivät hanganneet toisiaan hänen kävellessään. Vatsanseutu oli tiukka ja lihasmäetön.

Omiin voitonmahdollisuuksiinsa vakaasti uskovan numero kuuden ulkonäöstä ei keksinyt pelkästään hyvää sanottavaa. Hän oli juuri se tyttö, jonka lantio ei sopinut muuhun vartaloon. Rinnanseutu oli litteänpuoleinen, siispä vaatimattomat B-kupin rinnat omistava Marjorie näytti miltei povekkaalta häneen verrattuna. Vatsanseutu oli selvästi veltto, vaikka blondiini veti selvästi vatsaa sisään. Aurinkohymy sai sieväkasvoisen vaaleaverikön näyttämään herttaiselta, joskin kolmiomaiset etuhampaat ja taaksepäin kallistuva hammasrivistö paljastuivat.

Sokos oli kilpailijoiden toinen vaatesponsori. Missikruunun tavoittelijoille oli järjestynyt tavaratalosta iltapuvut. Ne olivat samanmerkkisiä, mutta malleja oli kaksi. Toinen oli niskalenkkimallia V-aukolla, ja toisessa spagettiolkamisessa leningissä oli viisikymmentäluvulle ominainen sydänmiehusta. Iltapukukierroksen jälkeen kilpailijattaret jäivät odottamaan lavalle tuomariston päätöstä poseeraten ja hymyt kasvoille liimattuina. Jokainen yritti hymyillä toinen toistaan kauniimmin ja säteilevämmin. Ripustaa kaiken missihymyn varaan.

Sitten päätökset oli tehty ja paperille kirjoitetut nimet suljettu kirjekuoriin.

”Toinen perintöprinsessa on numero kaksi, Milla Salminen”, ilmoitettiin, ja Eevan ystävät saattoivat kuvitella punahiuksisen tytön huokaisevan salaa helpotuksesta. Suklaanruskeahiuksen kaunokaisen kutreille asetettiin pieni tiaara, ja hän sai pokaalin.

”Ensimmäinen perintöprinsessa on...” Tahallista viivyttelyä pitämään kilpailijattaret ja yleisö jännittyneinä.

”...tyttö numero kaksitoista, Eeva Rajala!” kuulutettiin jotenkin innokkaammin kuin toisen perintöprinsessan kohdalla. Samanlainen tiaara kiinnitettiin Eevan päähän, ja hänellekin ojennettiin pokaali.

Kukkaisneidoksi valittiin nukkemainen Eloveena-tyyppinen kilpailijatar. Hänellä oli kurvit kohdallaan, nukkemaiset piirteet lemmikinsinisine tähtisilmineen ja hyväkuntoiset oljenvaaleat kutrit. Markus olisi kelpuuttanut tytön seksiseurakseen eikä Marjorien haukankatse (toisten tyttöjen ja naisten ulkonäköä arvioidessaan) löytänyt ulkonäkövikoja. Silti Eevan olisi kuulunut päästä ensimmäiselle sijalle, koska hän oli kilpailun todellinen Afrodite. Suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä. Eräskin nainen sanoi: ”Kaksitoista olisi varmasti voittanut, ellei se olisi ollut ensikertalainen.”

Toiseksi jääminen ei ollut Eevalle paha pettymys, vaikka hän olisi mieluiten halunnut olla tämän vuoden Kukkaisneito. Ainakin hänestä oli sijoittumaan. Tiaaraa ja pokaalia kelpasi katsella lipaston päällä ottaen huomioon muiden kokeneen suurempia pettymyksiä. Numero kuutonen eli höröhampainen vaaleaverikkö kiukutteli vatsakkaalle ja kaljuuntuvalle miehelle kauneuskilpailun jälkeen. Ikävaikutelman perusteella isälleen. Blondi valitti suureen ääneen vääryyden kohdanneen itseään. Hänen olisi pitänyt sijoittua vähintään toiseksi perintöprinsessaksi sen perusteella että useat pojat vislasivat ja huutelivat hänen peräänsä ”hyvä perse” -kommentteja.

Turhien luulojen kailotus ja tytön kiukutteludramatisointi huvittivat nelikkoa. He puristivat huulensa yhteen, etteivät olisi nauraneet ääneen. Ville halusi repiä tilanteesta lisää naurunaihetta nousemalla autosta suuntaamaan numero kuutosen luo piruilemaan.

”Valitettavasti tuomaristo oli sitä mieltä, ettei tolla perseellä mahdu sijottumaan”, Ville huomautti ystävälliseen äänensävyyn, joka ei sopinut hänen sanavalintoihinsa. ”Kannattais pitää noi jänöpuppelin hampaatkin piilossa tai mennä hammaslääkärille tekemään niille jotain.”

”Kuka hitto sä oot?” vaaleaverikkö kysyi ääni ärtymyksen kimentämänä.

”Totuuden ääni”, vastattiin. Sitten ”totuuden ääni” palasi autolleen.


***

Seitsemänvuotias Marjorie ja yhdeksänvuotias Markus oli passitettu mummille ja ukille hoitoon. Ari oli Marjaanan lellikin aseman vuoksi saanut mennä ystävälleen yöksi. Arto ja Marjaana olivat lähteneet Tallinnan risteilylle. Ulkomaanmatkat olivat äidistä turhanpäiväistä kotkotusta ja rahanmenoa. Isän suostuteltua aikansa vaimoaan tämä oli suostunut lähtemään risteilylle huomattuaan matkan olevan edullinen.

Sisarukset olisivat mieluummin olleet kotona nipisteltävää, saamassa tukkapöllyä ja kuuntelemassa ainaisia moitteita. Kotona ei ollut tunkkaista eikä keittiö haissut kaalille. Siellä ei tyrkytetty tunnin välein pulla ja sakeaa herukkamehua. Markus otti mielellään pullaa, mutta Marjorie sanoi kokoajan ”ei kiitos”. Kotona oli ollut aamupala, ennen kun vanhemmat olivat lähteneet taksilla linja-autoasemalle. Sen jälkeen Marjorie oli syönyt isovanhemmillaan yhden banaanin. Hän olisi halunnut välipalallaan teetä. Mummi ei ollut suostunut tarjoamaan sitä, vaikka Marjorie huomautti aloittaneensa kahvinjuonnin viisivuotiaana. Tee – ja kaikkein vähiten kahvi – ei ollut lasten juoma vaan limonadi, maito ja ”mummin mehu”.

Ottaisitko sie pullan, Marjorie?” mummi kysyi ties kuinka monennen kerran. Pojantytär oli kyllästynyt laskemaan tyrkytyskertoja. Ruokailuun oli enää tunti.

Ei kiitos”, Marjorie sanoi jälleen.

Sie jos kuka olet pullan tarpeessa, tyttöpieni.” Mummi puristeli tytön käsivarsia paksuilla sormillaan ja taputteli töpsytellen Marjorien toista poskea. Isänäiti oli tehnyt noin siitä pitäen kun pikkutytöllä oli muistoja lapsuutensa varhaisvaiheista. Niissä tilanteissa Marjorie pyristeli kuin seittiin takertunut hyönteinen, sillä häntä inhotti mummin tuodessa mieleen piparkakkutalossa asuvan noita-akan. Tämä oli kokeillut säännällisin väliajoin, olivatko Hannu ja Kerttu tarpeeksi hyvässä lihassa kelvatakseen paisteiksi.

Voitko sä lopettaa ton, mummi?”

Mummi ei kuunnellut häntä jatkaessaan lapsenlapsensa laihuuden kauhistelua. Ari oli selvästi saanut kunnolla syödäkseen, Markus alkoi olla jo turhan hoikka ja Marjorie aliravittu. Miniä taisi olla sokea kun ei huomannut kuopuksensa olevan liian laiha. Taisi pitää kuultavia luita ja lommoposkia normaaleina.

Äiti syö. Ei vaan hirveästi keksejä ja pullia”, tummahiuksinen tyttö näpäytti.

Sillä on varmasti joku syömishäiriö. Käy välillä oksentelemassa tai jotain.”

Marjaana ei liho niin helposti kuin jotkut.” Ensiluokkalaiselle tuli ensimmäisenä mieleen mummi. Isänäidillä oli selvä kaksoisleuka, tynnyrinmuotoinen yläruumis ja allit käsivarsissaan. Vaatteiden alla oli varmasti piilossa lisää ylimääräistä.

Mummi laittoi kahvilautaselle kaksi valtavaa pullaa ja asetti leivonnaiset matolasin kera Marjorien eteen. Hänen oli pakko nakertaa pullaa, sillä mummi hääräili keittiössä. Tämän mennessä vessaan Marjorie heitti pullat nopeasti roskakoriin ravistellen sisältöä sen verran että leivonnaiset peittyivät. Maito kaadettiin viemäriin. Tyttönen tarttui veljensä käteen ja kiskaisi Markuksen mukanaan olohuoneeseen, jossa ukki katsoi televisiota.

Me mennään pihalle”, Marjorie huikkasi.

Selvä. Tulkaa sitten syömään, kun mummi ilmoittaa että ruoka on valmista”, ukki sanoi.

Joo joo.”

Tunti meni liian nopeasti. Marjorien suussa oli jo valmiiksi paha maku, ellei hän kuvitellut omiaan. Ruokana olisi kaalilaatikkoa, yhtä kuvottavimman näköisistä näköisimmistä sotkuista. Marjorie oli kieltäytynyt ajattelemasta joutuvansa syömään sitä moskaa. Enää sitä ei voinut olla ajattelematta kaalilaatikon lemutessa lieden päällä olevassa lasivuoassa.

Mulle vaan kauhallinen”, Marjorie lähes vaati, mutta lautaselle tiputettiin ainakin kolme täyttä kauhallista. Kasallinen uunissa läpikuultaviksi muuttuneita, harmaanvihreitä kaalilastuja toivan hänen mieleensä mädästä ruumiista vuollut ihosiivut, joiden seassa oli jauhelihaa. Marjorie piteli veltosti haarukkaa käsissään siirrellen sillä ruokaa lautaselle.

Marjorie ei tykkää kaalilaatikosta”, Markus huomautti. ”Se ei syö kotonakaan kuin korkeintaan vajaan kauhallisen.” Isoveli oli jo alkanut syödä annostaan nälän tuhoamiseksi.

Höpsis, poika. Eihän maailmasta löydy mitään mummin karjalaisherkkuja parempaa.” Kauppias Vaarala söi ahneesti iso kaksoisleuka hyllyen lisäten pojantyttärensä kaalilaatikkoa kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä.

Alapa nyt pistellä ruokaa suuhun, Marjorie”, mummi sanoi herttaisesti. Silti se oli käsky. ”Sota-aikana ja pula-aikana oli pulaa ruuasta. Kaikkea säännösteltiin, joten silloin ei nirsoiltu.”

Tietävätköhän nykylapset edes, mikä pula-aika oli?” ukki ajatteli ääneen.

Tietää”, sisarukset totesivat yhteen ääneen.

Vauvana ja vielä kaksivuotiaana Marjorie oli syönyt kaiken, minkä Marjaana oli syöttänyt hänelle. Sen jälkeen hän oli muuttunut nirsoksi ja pieniruokaiseksi. Hän oli antanut toisinaan ylen pakkosyötetyt ruoat. Marjaana oli kimpaantunut siitä. Tukistanut, nipistellyt, läimäyttänyt korvallisille, lyönyt viivoittimella sormille ja kertonut pula-ajasta sekä sota-ajasta niin usein, että hänen lapsensa tiesivät millaista ihmisten elämä oli ollut silloin.
Pikkutyttö yritti syödä – ainakin vähän. Isovanhemmat saattaisivat mainita hänen nirsoilustaan vanhemmille. Marjaana ei välttämättä pahastuisi siitä, koska osoitti puoliavointa halveksuntaa anoppiaan kohtaan. Sitä vastoin isä saattaisi pahastua ja läimäyttää. Isästä hänen vanhempansa olivat maailman vieraanvaraisimmat ihmiset, siispä oli oikeus ja kohtuus osoittaa arvostavansa heidän hyvyyttään.

Marjorie ehti niellä kuusi haarukallista, ennen kun kuvotus valtasi hänen vatsansa. ”Ruumislastuja” seilaamassa sakeassa, rasvaisessa maidossa. Kiireesti hän löi kämmenensä suulleen ja syöksyi vessaan juoksuaskelin.

Tulikohan se Marjorie kipeäksi?” Ukin kysymys kuului keittiöstä. Mummikin luuli niin eikä Marjorie käynyt oikaisemaan. Isovanhemmat eivät olisi kuitenkaan uskoneet hänen vatsansa olevan yliherkkä.


***

Rakennuksen seinällä luki neonsinisellä Sininen majakka. Humalainen Marjorie taipui naureskellen kaksinkerroin ja taputti toista reittään. ”Sininen majakka, Tero! Toi on strippibaari! Ollaaks me muka menossa tonne?”

”Aattelin että strippiluola vois olla ihan jees kokemus”, Marjorien seuralainen totesi.

”Hahah. Joo sen takia että oot kännissä – no joo me molemmat ollaan ja satuit saamaan semmosen idiksen.”

Tero oli yksi niistä nuorukaisista, joihin Marjorie oli tutustunut discoissa. Jutellut, tanssinut, saanut tarjoamaan drinkin sekä tupakkaa ja vaihtanut puhelinnumeroita. Hän pelkästään makasi osan yökerholöydöstensä kanssa, mutta hänestä ja Terosta oli tullut myös kavereita. Eeva ei ollut voinut lähteä viihteelle kovasti flunssaisena, mutta nuorukainen oli ollut innokas lähtemään.

Nuorimies ei paininut ulkonäkönsä osalta sarjassa kuin useat Marjorien ihailijoista. Tero oli paljon lyhyempi ja juuri ja juuri sataseitsemänkymmentäsenttisine varsineen. Hän oli hintelämpi ja joutui rehkimään kasvot irvessä säilyttääkseen lihaksensa. Hivenen pitkänomaiset kasvot olivat lähinnä mukavan näköiset.

Nuorukaisella oli vallaton punaruskea hiuskuontalo ja hänet aika suloisen näköiseksi naapurin pojaksi tekeviä kesakoita. Marjorie oli huomannut Teron spontaaniuden ja lapsenomaisuuden jo, ennen kuin hän oli tutustunut häneen kunnolla. Tero oli kuin Peter Pan. Ei kasvaisi luultavasti koskaan vastuuntuntoiseksi ja rauhalliseksi aikamieheksi.

”Oikeasti, Tero. Käyköhän strippimestoissa naisihmisiä?” Marjorie mietiskeli. ”Muita kuin naisiinpäin olevia. Mä olisin varmaan niiden stripparien lisäksi ainoa muija koko mestassa.”

”Sä et saa olla tylsimys, Marjorie. Se ei sovi Suomen tulevalle seksipommille”, hän moitti pilke silmäkulmassaan.

Äkisti hän nosti Marjorien käsivarsilleen. Pörröpää kiljaisi yllättyneenä mutta huvittuneena. ”Mitä sä nyt?” hän kysyi Teron suunnattua ovelle häntä kantaen.

”Toteutan mun päähänpiston”, tokaistiin.

”Eipä tässä oo muutakaan vaihtoehtoja.” Teron ote oli sen verran luja, ettei Marjorie olisi päässyt hänen käsivarsiltaan pelkästään hyppäämällä. Nuorukainen ei ollut mikään voimanpesä mutta väkisinkin vahvempi kuin hentoinen kannettavansa. Ovella hän laski Marjorien alas ja kumarsi syvään kuin lakeija. ”Neiti Vaaralan jälkeen.”

Baarin valtavan lihaksikas ovimies rypisti otsaansa aivan kuin aikoisi evätä sisäänpääsyn hyvin humaltuneesti käyttäytyviltä nuorilta. Köriläs vilkaisi Marjorieen kerran, sitten toisen kerran, sitten kolmannen kerran. Leveille kasvoille levisi epäuskoinen ilme raottamaan huulia ja liuuttamaan katseita ilmestyksessä.

”Moi”, ilmestys sanoi nyökäten lyhyesti. Hän poimi lompakon laukustaan ja kysyi sisäänpääsyn hintaa.

”Kakskytkuus markkaa – mutta sulle vaan kakskymppiä.”

”Sopii mulle.”

Ovimies avasi sisäoven Marjorielle, mutta pysäytti Teron puhumalla tälle. ”Sun seuralaisen huomaa jo metrien päästä täysi-ikäseksi. Sä oot epäilyttävän babyface. Näytäs henkkarit.”

Tero näytti. Köriläs tarkasti syntymäajan ja myöntyi päästämään nuorukaisen sisään maksua vastaan.

”Enkö mä saakaan alennusta kun Marjoriekin sai?” Tero kysyi piruuttaan.

”Se on se. Sä oot vain sä”, kehonrakentaja tokaisi. ”Kipitä nyt sisään, jos meinasit päästä sinne.”

Kaksikko laskeutui jyrkkää portaikkoa alas kellaritilaan. Suorakaiteenmuotoisen tilan etuosassa oli narikka ja pitkä baaritiski, jonka takana seisoi lyhyehkö minimekkoon pukeutunut keinoblondiini. Esiintymislava alkoi salin puoliväliltä ja päättyi samettiverhojen peittämään seinäaukkoon. Siinä oli kaksi tankoa. Marjorie tiesi niiden olevan strippaustankoja sen perusteella, mitä oli nähnyt televisiossa ja lehdissä. Toisella seinustalla oli muhkeasti pehmustettu selkänojallinen penkki, ja pieniä pöytäryhmiä tuhkakuppeineen oli joka puolella lavaa. Sinisessä majakassa näytti riittävän ainakin tänään asiakkaita. Oli eri juttu tekikö paikka jatkuvasti voittoa.

Esitys ehti päättyä heidän laskeuduttuaan baariin. He näkivät vain kahden pelkkiin pikkuisiin stringalushousuihin pukeutuneen tanssijattaren katoavan verhon taa seteleitä sukkanauhoissaan. Lievästi pulleahko strippari tanssahteli syrjemmällä lihavan pukumiehen sylissä riisuen parhaillaan napapaitaansa. Kohta musiikista vastaava miekkonen kuulutti lavalle Miss Dollyn ja Miss Nellan. Marjorie ja Tero olivat juuri istuneet vapaaseen pöytään.

Donna Summerin Hot Stuffin alkaessa soida esiintyjät tarttuivat tankoihin ja pyörivät pari kierrosta sen ympäri, ennen kuin riisuivat läpikuultavat puseronsa. Miss Dollyn ja Miss Nellan vaatetuksen vähetessä Marjorie huomasi kappalevalinnan menneen metsään toisen stripparin osalta. Tämä ei ollut nähnytkään kuumaa kamaa pyöreine poskineen, leveine kasvoineen, pienine pömppömahoineen ja lyhyine säärineen. Kiinteän takamuksen keikuttelu ja vahva esiintymismeikkikään eivät tehneet selvää ”pikku maalaistyttö yrittää käydä miesten märästä päiväunesta” -vaikutelmasta. Hänen liikkeistään puuttui sulavuutta ja aistillisuutta.

Marmorinvihreä katse hylkäsi maalaistytön ja siirtyi esiintymisen päättymiseen asti toiseen tanssijattareen. Tämä ei ollut kaunotar saati varsinainen seksipommikaan. Blondiini oli sitä hyvävartaloista pikkusievää sorttia, jolle huudeltiin kaupungilla ”hyvä perse” -kommentteja ja nähtiin tyttöystävänä. Selvästi hänellä oli rytmiä veressään, silmää osata esitellä vartaloaan sitä imartelevasti. Kolmen ja puolen minuutin ajan hän oli kuin ylitse pursuavan seksuaalisuuden lähde kuumentamassa verta miesten suonissa.

Jonkun verran kirjoja lukeneeksi ihmiseksi Marjoriella ei ollut vilkasta mielikuvitusta. Esityksen katselijan mielikuvitus rajoittui itsensä kuvittelemiseen palvotuksi kuuluisuudeksi. Marjorie kuvitteli hetken itsensä seksikkäämmän stripparin tilalle esittelemään sulojaan discovalojen sateenkaarisävyjen värjäämänä.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Kirjoissa minua ärsyttää

Takakansissa raotetaan spoilaavasti tapahtumia tai siihen on painettu jotain täysin ympäripyöreää tyyliin: ”Lady Chatterley kuuluu maailman kiehtovimpien naisten joukkoon – naisten, jotka noudattivat sydämensä ääntä seurauksista piittaamatta. Kuten Anna Karenina, kuten Kamelianainen... Lady Chatterleyn rakastaja onkin leimattu ilmestymisestään lähtien vaaralliseksi, kielletyksi kirjaksi, jota oikeusjutut ja julkaisukiellot ovat saatelleet kaikkialla missä se on ilmestynyt--”


Kirjailijoiden varpaita nuollaan tähtimerkinnöin ja lyhyine ylistyksineen kirjojen takakansissa tai päällisten liepeissä. Muodostan itse mielipiteeni sen mukaan, mikä on makuni mukaista. Mieltymykseni eivät ole kirjallisuuskriitikoiden ja Noopel-meriittien manipuloitavissa.

Ensimmäinen kerta sujuu kuin tans- ei kuin pehmopornofilmi, jossa toinen hikoilija kellahtaa punkkaan kokemattomana. Hetken vihlaisee kivuliaasti immenkalvon puhjetessa, mutta eka kerta on ihan hirvittävän nautinnollinen yhtäaikaisine taivasorgasmeineen. Voi kuulkaa täydelliset ekat kerrat voivat vilistä muuallakin kuin kiskakirjoissa ja keskinkertaisten harrastajaraapustajien fanfictionissa. =)

Seksistä vielä, sen verran että harvemmin pääsee lukemaan laadukkaita seksikokemuksia tai aistimaan eroottista tunnelmaa. Kirjailija vaikuttaa naputtaneen kohtaukset korvat punaisina haluten saada sen mahdollisimman pikaisesti kyhätyksi – piitaten tämän ohella vain eeppisestä romantiikan sisällyttämisestä kohtaukseen. Seksikkyysasteeseen pätee aina sama laki: lähinnä hauskannäköinen nahkatakkiin ja farkkuihin pukeutunut Samantha Fox on limsatölkkiä potkaistessaan miljoona kertaa seksikkäämpi kuin joku, joka käyttää kaikki konstit ollakseen so, so sexy.

Kirjailija on tuotteliaana kirjoittanut useita kirjasarjoja. Sattumoisin laatu ei korvaa määrää, koska hän työskennellyt samalla kaavalla laiskuutensa takia tai siksi että on kasvanut liikaa kiinni kaavoihinsa. Sarjojen henkilöt ovat aina muun muassa kauniita lahjakkaita Mary Suskeja, jotka rakastuvat liian läheistä sukua oleviin sukulaispoitsuihin.

Suomennus on tökkivä. En ole lahjakas vieraissa kielissä, mutta hyvän kielikorvan omistava suomalaisena havainnoin tökkimiset enkä pysty lukemaan teoksia loppuun ilman sujuvuuden korjaus -nappulaa pohjaan painettuna.

Kirja on jaettu joko parin sivun tai yli kolmenkymmenen sivun lukuihin. Ensimmäisiä lukiessa lukureissu on katkonaista, toisia lukiessa alkaa olla raskasta.

Henkilö X kysyy ja sanoo, satunnaisesti huutaa johtolauseissa. Puhumiselle löytyy kunnolla vaihtoehtoja, joita kuuluisi käyttää.

Päähenkilöllä menee kaikki männikköön tai rumasti sanottuna ihan vitun perseelleen. Elämän vaikeudet tekevät kirjoista jännittävämpiä ja antavat niiden henkilöille laajat samaistumispinnat, mutta kohtuuden on pysyttävä aktiivisesti pelissä.

The Sankarilla on hyvin vahva vastus, kuten Voldemort kuolonsyöjineen tai pelätyt Volturit. Silti, silti keskinkertaisille hyviksille hävitään mämmikouramaisesti.

Romanttisten romaanien sankariköriläs on hyvin mustasukkainen kultsistaan. ”Vedän turpaan kaikkia, jotka katsovat sinua liian pitkään!” tämä uhoaa jykevä leuka täristen ja rintakarvat pörrössä.

Olen lukenut pelkkää pikkutarkkaa kuvailusepustusta olevia novelleja, esimerkkinä Edgar Allan Poen Landorin mökki. Siinä on kaunista kuvailua. Lähinnä sen kauneus on pinnan kauneutta, vaikka minäkertoja haltioituikin löydettyään luonnollisen sulouden keinotekoisuuden raiskaamasta maailmasta.

***

Ärsyttääkö mikään minun mainitsemistani tekijöitä teitä kirjoissa, vai tyystin toiset seikat. Niin tai näin, niin olisi hauskaa kuulla teidän ärsytyksenaiheistanne. :)

torstai 2. toukokuuta 2013

Kirjallisuuskysymyksiä ja vastauksia

Cilla, omaa nimimerkkiään kantavassa kirjallisuusblogissaan oli muistanut minua haasteellaan. Huvitti vastailla kysymyksiin sopivan vastailuvireen löydyttyä, muttei ole intoa pistää enää eteenpäin.



***

Mikä on suosikkikirjasi?
- Alexandre Dumas vanhemman Kolme muskettisoturia ja Punainen sfinksi, Sergeanne Golonin Angelika-sarjan kaksi ensimmäistä teosta eli Angelika ja Angelika ja kuningas sekä Michael Kordan Queenia, tie tähtiin.

Jos voisit muuttua jonkin kirjan hahmoksi, minkä kirjan valitsisit ja muuttuisitko tarinassa jo olemassa olevaksi hahmoksi vai aivan uudeksi hahmoksi?
- Potter-kirjarjan hahmovalikoimaa täydentämään uutena naishahmona. Rowlingin olemassa olevien naishahmojen ruumiita ja elämiä ei tee mieli valtaamaan, sillä about kaikki ovat jotain uhrautuvia mutseja. En tahtoisi olla puhdasverinen nainen, josta minulle on vakiintunut ”viktoriaanisvoittoinen sisäsiittoisiin naimisiin sisäsiittöisia muksuja tehtailemaan” -naiskuva, joka on sidottu alisteisiin muinaisrooleihin sovinnaisuuslakeineen. Puoliverinen nainen saisi elää vapaammin. Pimeyden lordin puoli olisi oikea aatepuoli ja Luihuinen tupani – Lucius Malfoyn ja muiden kuolonsyöjien nuoruudessa. Karkeasti kyhättynä hahmoni tienaisi hyvin kirjailijattarena ja hänellä olisi joku haluttava kuolonsyöjä rakastajanaan. ;)

Minkä tyylisiä kirjoja luet eniten?
- Fantasiakirjallisuutta, historiallista klassikkokirjallisuutta ja uudenaikaisempia historiallisia romaaneja valtaosaksi. Kauhuklassikot ovat hiljattain alkaneet herättää lukuhalua, sillä minulaa on oltava kauhutietämystä voidakseni kirjoittaa tarvittaessa kauhuelementillistä proosaa.

Kirja vai elokuva?
- Kirjan pohjalta ei saada aikaiseksi sen veroista elokuvaa. Kirja on elokuvaa pidempi nautinto, jos on ollakseen nautinto. Toivottoman surkeista kirjoista saattaa jostain kummallisuudesta saada väsättyä vähän siedettävämpiä elokuvia.

Kenet kirjallisuuden hahmon haluaisit tavata?
- Kirjallisuudessa on niin paljon hurmureita, että aikataulussa olisi sovitettavaa.

Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
- Alun alkaen kyhäsin Baroccon salongin (entinen Baroccon draamasalonki) voidakseni kommentoida blogeja, joissa kommentointi ei ole sallittu anonyymeille?

Tietääkö koko lähipiirisi bloggaamisestasi vai pidätkö sen mieluummin omana tietonasi?
- Eivätköhän he tiedä. Tästä blogista olen tosin maininnut harvemmin kuin lifestyle-versiosta.

Kirjoitatko itse tekstejä? Esim. novelleja, runoja
- Hengentuotteet-tunnistetta klikkailemaan. Mutta niin kirjoitan fiktiivisiä novelleja ja romaaneja fanifiktioraameissa tai originaalina tähdäten ammattikirjailijaksi, genreinä draama, erotiikka, huumori ja kauhuelementit. Sijoittaen tapahtumat menneille aikakausille.

Missä maassa haluaisit asua?
- Suomi kelpaa niin hyvin etten edes haluaisi muuttaa toiseen maahan. Mikäli olisi kuitenkin valittava ulkomaat, niin vastaan Ranska. Versaillesin kaupunki, jossa on Aurinkokunkaan rakennuttama samanniminen palatsi.

Jos voisit matkustaa johonkin toiseen aikakauteen, minkä valitsisit?
- Minulle on mahdottomuus rajata valintaani vain yhteen aikakauteen, sillä haluaisin tehdä aikamatkakierroksen 1500-luvun Englantiin Neitsytkuningattaren valtakaudelle, Aurinkokuninkaan Ranskaan 1600-luvulle, hänen seuraajansa kaudelle 1700-luvulle, 40-luvulle, 50-luvulle ja minua huonosti tuntevien tapausten käsitysten vastaisesti 80-luvulle. :D

Mikä on lempivuodenaikasi?
- Lempivuodenaikaani on kevät, jona olen syntyä tupsahtanut tähän maailmaan.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Vapaussota, K-15

Title: Vapaussota
Author: Hannabella Blain
Genres: vertauskuvallinen melodraama ja violence
Rating: K-15
Kirjoitettu: 2013
Warnings: Ei tyydytä viihdehömpän nälkää, koska ei ole helpoimmin aukenevia tulkittavia.
Summary: Tuokin oli pelkkä uhrivanki, joka oli lopun viimeksi nujerrettavissa, vaikka taistelutahdon rovio loimotti ehtymättömältä vaikuttavana sen mielessä.










Maalliset pirut naureskelivat tyytyväisinä aina laskeutuessaan lyllertäen maanalaiseen tyrmään. Sadat häkit peittivät lähes kaiken seinäalan lattiasta miltei kattoon saakka. Pirujen naurun iloisuus peitti häkkien ylimmänkin kerroksen hyökyaaltona heidän sattuessaan kurkistamaan toiseksi alimmaisen häkkirivistön keskivaiheen vangin tilaa. Lannistumattoman hurja ja tulikatseinen peto oli lopultakin hyväksynyt häkin jykevän kalterioven pysyvän lukittuna niin kauan kuin sen vangitsijat halusivat. Ummehtuneessa ilmassa taisi olla kuoleman jumalan odotusta? Vangitsijat tuumasivat suupielet korvia kurotellen. Tuokin oli pelkkä uhrivanki, joka oli lopun viimeksi nujerrettavissa, vaikka taistelutahdon rovio loimotti ehtymättömältä vaikuttavana sen mielessä.

Olihan peto nujerrettu hetkeksi kamppailun uuvuttamana. Suurin osa sen valveillaolosta oli mennyt kiertäessä kissamaisin askelin vankikoppiaan ja yrittäessä murtaa häkin ovea – kyeten satuttamaan yksinomaan itseään. Se näytti yhtä toivottomalta ja pysyvästi lannistetulta kuin muutkin uhritoverinsa maatessaan kerällä peränurkassa siivet kylkiä vasten taitettuna.

Tulenpunaiset, vinot silmät olivat pudonneet silmäkuoppien syvyyksiin. Kita oli täynnä tikarinteräviä raateluhampaita, ja nelijalkaisen olennon kynnet olivat sirpin vahvuiset, mutta melkeinpä pikku taaperokaan ei olisi säikkynyt otusta. Pitkien ja erottuvien lihasten haihduttua vankeudessa aika lailla olemattomiin ohentuneen nahan alta.

Petoa ei oltukaan alistettu rukoilemaan Kuoleman jumalan armeliaisuutta. Se oli muuttunut mestarillisten kulissien takana vielä hurjemmaksi ja vaarallisemmaksi kuin ennen maanpäällisen helvetin kohtaamista, pirulaumoineen.

Pirut olivat lähtemässä tyrmästä hymyt huulillaan terävän kirkaisun syöksyessä laavamaisena jonkun uhrin kurkusta. Heillä vierähti paikantaa kirkunan lähde.

Äänen lähden löydyttyä, vihdoinkin, se huomattiin sotahuutoa tapailevaksi. Viimeisiä voimanrippeitään haaskaavan vangin sotahuudon olisi pitänyt aiheuttaa pitkä naurukohtaus piruille. Eikä päästää heille uutta tunnetta raiskaamaan heidän ruumiitaan verenvuodatuksen povaamisella.

Verenjanon kiihkosta kirkuvan pedon etujalkojen kynsien sulkeutuessa kaltereiden ympärille teräksisinä kärpäsloukkuina demonit alkoivat hiota. ”Häkit ovat hyvin vankkaa tekoa. Tuo äksyilijä ei voi mitenkään päästä häkistään”, pääpiru yritti myhäillä. Hänen myhäilynsä oli pikemminkin pelkurin heiveröistä kähinää.

Vangin etujalan puristusvoima mursi jo yhden kalterin, vaikka sen lihaksenjäämät eivät päässeet helpolla. Toisessakin kalterissa alkoi näkyä merkkejä murtumisesta.

”P-p-puhallusputket v-v-valmiiksi”, pääpirun oikea käsi käski uikuttaen kuin piesty piski.

Kaksi turhanpäiväistä pelkoa eniten sietävistä piruista ottivat puolentusinaan puhallusputkea puutynnyristä, joissa niitä säilytettiin pystyasennossa. Pirujoukkion taskut olivat aina pullollaan rauhoittavista ja nukuttavista nuolista. Ihan kaiken varalta vankien sattuessa olemaan turhan uhmakkaita ja leimuavakatseisia. Niiden katseiden kuului olla sumeita ja tyhjiä sekä vähäisten liikkeiden verkkaista laahustusta, koska moinen alennustila oli pirujen suurinta herkkua.

Pirujen tärisevät ja hikiset kädet hidastivat pahasti puhallusputkien täyttämistä. Monet ampulleista tipahtivat heidän käsistään särkymään lattialle. Osa puhallusputkien avusta oli menetetty pedon murrettua niin paljon kaltereita että oveen oli syntynyt sen mentävä aukko. Olento ponkaisi lentoon jonkun verran kömpelösti ja työläästi oltuaan kauan teljettynä ahtauteen, jossa mahtui juuri ja juuri ojentelemaan suuria läpikuultavia siipiä. Se nousi katonrajaan, tilan keskiosaan, johon oli kiinnitetty neljä pitkää loisteputkivalaisinta. Käärmemäisen hännän taktinen heilautus särki kolme valonlähteistä.

”A-ampukaa sitä!” pääpiru rääkyi väistäen täpärästi sirpalesateen.

Kaikki pirut eivät pystyneet edes noudattamaan käskyä. Ne jotka pystyivät viemään putken toisen pään huulilleen, eivät saaneet nuolia edes lennähtämään karanneen pedon vierestä. He eivät tulleet edes ajatelleeksi ladata puhallusputkiaan uusilla nuolilla.

Peto tunsi nopeasti väsymyksen heikentyneessä kehossaan kaarrellessaan salamannopeudella puolipimeydessä esittelemässä raateluhampaitaan. Mutta väsymys pyyhkiytyi vangitsijalauman ollessa sen silmittömän raivon juhla-ateriana. Se olisi muistava viimeiseen henkäykseen saakka miten syvästi häkin oven sulkeutuminen oli raastanut sen pikisydäntä. Nahassa törröttävät tainnutusnuolet olivat muuttaneet sen mielen tukkoiseksi savusumuksi. Ennen kuin se oli paiskattu painajaismaailmaan, se oli ollut viiltävän tietoinen vangiksi joutumisesta. Hirveä häpeä oli sen viimeinen muistikuva edeltämässä tokkuraisena heräämistä, suu niin kuivuneena että nieluunkin koski.

Mikään ei ollut suuremmaksi häpeäksi vaaralliselle ja pahansisuiselle pedolle kuin hävitä ensimmäinen vapaussotansa. Koko pirujoukkiosta ei olisi ollut sille vastusta, jos se olisi antautunut täysin taistolle. Niinä kuukausina, joina se oli elänyt tässä alimmassa helvetissä. Se oli oppinut millaista oli antautua täysin taistelemaan itsensä Vapaussodan voittajaksi. Raateluhampaat ja -kynnet halusivat palavasti upota pehmeään pirunlihaan silpomaan ja repimään. Se halusi täyttää sieraimensa rautaisella sulotuoksulla ja sammuttaa tuolla kuumalla eloneliksiirillä janonsa.

Kostaja syöksyi alaspäin siivet supussa kita ammottaen ja silmät rubiinejakin säihkyvämpinä. Toisiin vankeihinkin tuli elollisuuden pilkahdusta ja hauraita toivonrippeitä, vaikka vangitsijat olivat uskotelleet teurastaneensa niiden toivon.

Tyrmään pääsi ainoastaan leveää betoniportaikkoa pitkin. Viuhuva häntä kaatoi kaikki portaikkoon suuntaavat pirut murskaten sattumalta yhden kallon kuin kananmunan. Pirujoukkion jäsenet kohtasivat yksitellen ja tuskallisesti Hänen Majesteettinsa Kuoleman ivakasvot kostajan raatelukynsissä ja tikarihampaissa. Pääpiru oli jotenkin arvellut pedon säästävän hänet viimeiseksi ja lopettavan hänen pitkän ilonpitonsa erityisen raa’asti ja leikittelevästi.

Petopa tappoi hänet arvelujakin hitaammin ja kiduttavammin. Pirujen johtajasta tuntui että Kohtalo oli yhdistänyt voimansa kostonhimoisen pedon kanssa hänen katsahtaessaan viimeisillä elonrippeillään tovereidensa ruumiita. Hänen toveriensa enemmistö oli niin verisiä ja pahasti silvottuja että heidät tunnisti töin tuskin.

Ahne suu imi kaulasuonen kautta purujen johtajan elottoman tomumajan miltei kuiviin. Sirppikynnet repivät rintakehän auki kuin korean paperin lahjan ympäriltä. Sydämen tieltä. Elin poimittiin viimeistä euforiaa kiihottaen kitaan ja syötiin kuin kaikkein makein ja hienoin suklaakonvehti.

Ihmispaholaisen veri ja sydän palauttivat hetkessä kostajan ulkoisen hirmuisuuden entiseen loistokkuuteensa. Lihakset palasivat sen raajoihin pitkinä ja ohuina, ohut turkki ja eturuumiin suomupanssari alkoivat taas säihkyä, ilman että niistä oli vastusta tulikatseelle. Peto kohotti veren koristelemana kaulansa aloittaessaan kirkumisoopperan voittonsa kunniaksi unohtamatta kärsimyksiään.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Oranssi kuokkavieraineen, K-13

Title: Oranssi kuokkavieraineen
Author: Hannabella Blain
Genre: todellisuuteen pohjautuva horror
Rating: K-13, vähintään
Kirjoitettu: 2013
Summary: Vaikuttaessaan neonoranssi pilleri toi mukanaan sen minkä vuoksi sitä nieltiin. Väsymyksen tyrmäystavalla. Uupumus ei saapunut yksin.









Lääkkeeksi, harhaan johtavasti nimitetty myrkky vaikutti jälleen jälleen jälleen hänen elimistössään. Vahvasti. Olikohan vahva saati mikään muu adjektiivi riittävä olotilan kuvaukseksi? Vaikuttaessaan neonoranssi pilleri toi mukanaan sen minkä vuoksi sitä nieltiin. Väsymyksen tyrmäystavalla. Uupumus ei saapunut yksin.

Sen seuralaiset olivat todelliseksi muuttuneesta kauhusta. Ne tulivat kuokkimaan hänen kotiinsa viimeistään puolentoista tunnin kuluttua ”lääkkeen” ottamisesta. Kuokkavieraat kietoutuivat hänen pienikokoisen ruumiinsa ympärille kuten lapsuuden suosikkipiirretyn köynnöskasvi, joka valtasi kokonaisen talon. Piirretyn hirviökasvista ei ollut aineettomuuden valtaajaksi. Kuokkavieraista oli, koska nekin olivat aineettomia.

Hänen elohopeamaisten ajatustensa runsaudensarvesta jäi jäljelle pari säälittävää millimetriä, iltatoimista suoriutumiseen. Liikkuminen oli laahustusta seiniin ja ovenpieliin törmäillen. Kuokkavieraat vaihtoivat hänen polvinivelensä pullataikinaisiksi. Seisominen oli arabesque huimauksen syvässä pyörteessä. Oranssi omin lupineen kutsumine vieraineen aloittivat aina kestinsä samalla alkupalalla. Ne hotkivat raadonsyöjien tarkkuudella kaikki nuoren naisen ruumiin- ja mielenvoimat.

Naisen päivät viimeiset askeleet päättyivät vuoteen viereen. Lyhyt tie juoksuhaudalle. Sängyn jousitus natisi hänen kellahtaessaan pitkäkseen pinosta alas vierineen tukin lailla. Polvet olivat liian löysää pullataikinaa niin seistessä, istuessa kuin vuoteessa maatessakin, eikä hän päässyt uimaan pois huimauksen pyörteestä.

Hänen kapea suunsa heilahti auki, ei hänen toimestaan. Sylki alkoi juosta norona hänen suupielestään. Ruumis oli elävän olennon maallinen koti. Vuoteen kuolaaja, yön hämäryyteen kuopattuna, oli kuin hylätty talo.

Hetkenä jona hänet pudotettiin hyytävään epätietoisuuteen johtavaan liukumäkeen, hän kuuli kuokkavieraiden hekottelun. Tuntiessaan niiden hautaavan suuret kitansa ja kätensä aivokudokseensa.

”Arvon vieraat, meillä on koko yö aikaa syödä vatsamme täpötäyteen tätä herkkuhyytelöä”, Oranssi rallatti. ”Ateriamme nukkuu sikeästi koomauntaan suunnilleen kymmenen tuntia. Katsotaan, jos saisin järjestettyä jatkossa meille entistä pidemmät kestit.”

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Orvokkien lakastuessa, K-13

Title: Orvokkien lakastuessa

Author: Glorisablet
Beta: Ciffie
Rating: K-13
Pairing: Louise de la Valliére/Louis XIV/Athénaïs de Montespan
Genres: baroqueromance, drama, one-shot
Kirjoitettu: 2010!
Warnings: mustaa magiaa ja hovijuonia
Summary: Hän oli harmistunut, ollut valtavan pettynyt kuninkaan poimiessa rakastajattarien taimitarhasta Louise de la Valliére -nimisen orvokin Athénaïs de Mortemart -nimisen orkidean sijasta. Monarkin valintaa ei voinut käsittää, sillä Athénaïs oli rehevän muodokkaine vartaloineen paljon Louisea kauniimpi. Kuin tehty kuninkaallisen rakastajan lemmittäväksi.

A/N: Frans I (1494-1547) oli ensimmäinen Ranskan kuningas, joka antoi suosikilleen arvonimen maîtresse-en-titre - virallinen kuninkaan rakastajatar. Ranskalaisilla rakastajattarilla oli 1500-luvun jälkipuoliskolta lähtien lähes kahdensadan vuoden aikana enemmän valtaa kuin yhdelläkään eurooppalaisella virkasisarellaan. Athénaïs de Montespan oli kaikkein pitkäaikaisin naisseikkaluistaankin tunnetun Louis XIV:n rakastajattarista, sillä rouva markiisitar hoiti tointaan peräti kolmentoista vuoden ajan.










Orvokkien lakastuessa


Suuri makuuhuone näytti ensivilkaisulla tyhjältä ennen kuin huoneeseen tullut aatelisnainen paikansi katosvuoteen viereen käpertyneen hahmon, jonka nyyhkytys vaimentui kultaisessa häkissään hypähdellen visertävän laululinnun viserryksen alle. Tyttömäisen hento aatelisneito istui lattialla laihat käsivarret polvien ympärille kiedottuina ikään kuin toivoen olevansa entistäkin pienempi ja olemattomampi. Mademoiselle de la Valliére, maîtresse-en-titre oli rynnännyt itkua pidätellen huoneistoonsa, ja Athénaïs de Montespan oli seurannut ystävätärtään - tämän tietämättä. Tuore Montespanin markiisitar oli ollut paikalla kuningatar Maria Theresian sinkauttaessa taas vaihteeksi pisteliään kirveleviä ivallisuuksiaan poloiselle Louiselle. Herkkänä ihmisenä Louise ei kyennyt kestämään sen enempää kuningattaren kuin muiden letkautuksia. Madame de Montespanin mielestä kuningattaren ei olisi tarvinnut nöyryyttää alituisesti neitoa, sillä tämä käyttäytyi kunnioittavasti Maria Theresiaa kohtaan.

Athénaïs ei olisi kylläkään vaivautunut Louisen sijassa. Liiallisella herttaisuudella ja jalomielisyydellä saavutti harvemmin mitään, sai korkeintaan kuraa niskaansa.

Nyyhkytykset riepottelivat raastavina syvänsiniseen leninkiin verhottua haurasta kehoa. Louise näytti lähinnä säälittävältä, eikä Athénaïs olisi ikinä vuodattanut yhtä ainutta kyyneltä Vuosisatoja jatkuneen umpisiitoksen kääpiömäisen hedelmän eli pölkkypäisen kuningattaren takia. Mitä muuta saattoi odottaa sinisilmäiseltä ja naiivilta Louiselta? Athénaïs ajatteli nyrpistäen suoraa nenäänsä eloisalle laululinnulle. Markiisitar tunsi suurta halua käskeä ystävätärtään kasvamaan aikuiseksi ja ryhdistäytymään, mutta sellainen ei käynyt päinsä. Montespanin markiisitarta pidettiin yleisesti kuninkaan rakastajattaren läheisenä ystävättärenä.

Niinpä aatelisrouva polvistui lempeästi hymyillen Louisen vierelle ja laski siron kätensä tämän vavahtelevalle hartialle. Mademoiselle de la Valliére huomasi hänet vasta tässä vaiheessa.

”Ai sinä, Athénaïs”, Louise sopersi lähes kuiskaten koettaen räpytellä kyyneleitä silmistään.

Athénaïs tavoitti hienosti herttaisen äänensävyn, joka oli vakuuttaa jopa hänet. ”Lähdit niin nopeasti että olin huolestua. Niinpä halusin varmistua, että sinulla on kaikki hyvin, ma chérie.”

”H-huolestuit i-ihan turhaan. Voin ihan hyvin.”

”Haluaisin uskoa sinua, mutta valitettavasti et näytä järin iloiselta. Kuningatar taas, eikö niin?”

Neito nyökkäsi nieleskellen. ”Ehkä kuningattaren käytös on oikeutettua; minähän rikon Jumalaa ja kuningatarta vastaan olemalla rakkaussuhteessa Hänen Majesteettinsa… Louisin kanssa… Nykyään en osaa edes pitää rakkauttamme vääränä.”

Madame de Montespan silitti ystävättärensä silkkisiä kiharoita. ”Siinä teet aivan oikein!” hän vakuutti. ”Sinä ja kuningas Louis rakastatte aidosti toisianne, eikä teillä ole mitään syytä olla osoittamatta rakkautta toisillenne.”

”O-oletko varma etten ole suistamassa kuolematonta sieluani ikuiseen kadotukseen..?” Louise varmisti.

”En ehkä ole pappi enkä yhtä harras kristitty kuin sinä, mutta en usko Jumalan vihan lankeavan kenenkään päälle sydämen äänen kuuntelemisen tähden. Usko vain minua ja kuivaa kyyneleesi, ma petite fleur.”

”Ah. Totta puhut. Kuningas ilmoittikin olevansa tulossa tapaamaan minua vajaan tunnin sisällä!”

”Oi!” madame de Montespan huudahti teeskennellen suurta ihastusta, vaikkei tässä uutisessa ollut mitään yllättävää. ”Siinä tapauksessa sinun täytyykin näyttää erityisen kauniilta ja suloiselta Hänen Majesteettiaan varten. Ennen kaikkea säteilevältä ja onnelliselta, joten sinulla ei ole mitään syytä kyynelehtimiseen.” Athénaïs auttoi neitoa nousemaan lattialta. ”Tulepa, niin autan sinua laittautumaan häikäisevään edustuskuntoon”, hän kehotti ohjatessaan ystävättärensä istumaan pukeutumispöydän ääreen.

Markiisitar tarkasteli itkettänyttä Louisea huolellisesti toinen siipimäinen kulmakarva koholla. ”Hmm… meidän täytyy alkajaisiksi huuhdella sinun kasvosi viileällä vedellä, jolloin saamme punoituksen häviämään…”

Mademoiselle de la Valliére hymyili heikosti, ja hänen orvokinsiniset silmänsä olivat ehtyvien kyynelien sumentamat. Hän tiesi olevansa hyvissä käsissä, sillä monitaitoinen Athénaïs oli taitava jopa itsensä ja muiden kaunistamisessa. Ystävykset olivat yhtä tyytyväisiä kultareunaisen peilin kehystämään kuulaaseen ja kasteenraikkaaseen lopputulokseen. Poskipäille sipaistu punaväri ei näyttänyt lainkaan keinotekoiselta antaessaan vaikutelman siitä, että raittiissa ulkoilmassa oleskelu oli nostattanut rusotuksen persikkaposkille. Mikään ei kavaltanut naisen itkeneen vasta äskettäin.

”Mitäs pienistä. Tietänet minun olevan aina valmis auttamaan sinua”, naurahti Montespanin markiisitar ja oli aikeissa sanoa jotain palvelijan tullessa huoneeseen.

”Hänen Majesteettinsa kuningas!” palvelija ilmoitti.

Naiset tirskahtivat vaipuessaan syvään hoviniiaukseen nähdessään kuninkaan ilmestyvän ovesta. Kohteliaisuuden sanansaattajana kuningas Louis XIV tervehti heitä sulavalla kumarruksella ja kohottamalla leveälieristä, kamelikurjen riippuvilla sulilla koristettua hattuaan. Athénaiskaan ei saanut käännettyä katsettaan nuoresta monarkista, jonka ilmestyminen sai tiukkaan nyöritettyä kureliiviä vasten hakkaavan sydämen sykkimään nopeatempoisemmin. Louis oli sonnustautunut palvelijoiden ja valikoidun hovimiesarmeijan avustuksella riikinkukonsiniseen silkkiin ja kultabrokadiin. Tällä kertaa Aurinkokuninkaalla oli riikinkukonsinisensä ja kultaisensa lisukkeena enemmän Brysselinpitsiä, koruommelköynnöksiä ja ruusukkeita kuin rakastajattarellaan. Silkkirusetteja oli solmittu harkitun huolettomasti jopa yksittäisten hiuskiehkuroiden ympärille. Samat faktat näyttivät pitävän paikkansa sekä luonnossa että suurenmoisessa Aurinkohovissa: koiraslintu oli automaattisesti ympäristöönsä sulautuvaa naaraslintua näyttävämpi ja värikkäämpi.

Riikinkukkomaisen uljaan kuninkaan rentous antoi sellaisen vaikutelman, että hallitsija oli unohtanut hetkeksi taakkamaiset, useimmiten teräksenlujia hermojaan koettelevat hallitushuolensa. Kruunun kylkiäisinä tulevan varjopuolen. Hänen Majesteettinsa miellyttävä hymy ylsi syvänruskeisiin silmiin, eikä mikään vaikuttanut kadottavan sitä. Hyväntuulisuus saattoi olla madame de Montespanin tulevaa voitonkulkua edeltävä alkufanfaari. Kenties itsekkäistä syistä solmittu ystävyyssuhde tarjoaisi tällä kertaa mahdollisuuden Aurinkokuninkaan hurmaamiseen. Athénaïs taivutti joutsenkaulaansa taaksepäin, jolloin makuuhuoneeseen tulviva auringonvalo valaisi hänen ennestäänkin säihkyvää naisenkruunuaan. Silkkipuvun kaula-aukko oli ehkä hivenen verran liian uskallettu, joskin hänellä oli yllin kyllin pursuavaa povea miesten silmänruuaksi. Kuningas olisi ollut sokea, mikäli hänen tumma katseensa ei olisi pysähtynyt katsomaan moista tenhotarta ja tämän suloja.

”Näytätte tapanne mukaan mitä koreimmalta ilmestykseltä”, kuningas naurahti, ”mutta mitäpä muuta voi odottaa hovin säkenöivimmältä hovinaiselta.”

Tuskin äärimmäisen kohtelias hallitsija oli sulostuttanut hänen päiväänsä lausumalla näin mairittelevia kohteliaisuuksia. ”Teidän Majesteettinne näkökanta vaikuttaa varmalta”, Athénaïs lausahti leikittelevästi.

”Emme voi kiistää säkenöivimpien jalokivien loistokkuutta, parahin madame, joten olemme tyytyväisiä kun teidän kaltaisenne koristukset vaikuttavat hovissamme. Korurasiassamme.”

”Olen otettu voidessani vaikuttaa hovissanne, Sire”, markiisitar naurahti.

Hänen Majesteettinsa teki pienen kädenliikkeen, jonka merkityksestä yksikään hoviin kuuluva ei olisi voinut erehtyä. Se oli huolettomaan välinpitämättömyyteen sisällytetty poistumiskäsky. ”Ah, minä ja mademoiselle de la Valliére emme pidättele teitä kauemmin luonamme, madame de Montespan”, Louis virkkoi rakastettavasti. ”Olette vapaa lähtemään sulostuttamaan muiden päivää.”

Kasvolihakset liikkuivat läpikuultavan ihon alla ennakoiden purkautuvaa kiukkua, vaikka nainen kykeni säilyttämään suurimman osan viehättävyydestään. Sitä vastoin merensiniset silmät salamoivat raivokkaasti nukkemaisten ripsien kätköissä. Madame de Montespan niiasi viehkeästi ja hymyili rohkaisevasti Louiselle ennen kun poistui huoneesta. Tyyneyden rippeistä ei ollut tietoakaan hänen purjehtiessaan käytävällä niskojaan nakellen ja itsekseen kiroten. Vastaantulevat vanhemmat hovinaiset olivat saada sydänhalvauksen kuullessaan nuoren ja jalosukuisen naisen päästävän somasta suustaan niin karkeita ruokottomuuksia, että ne olivat lähellä alamaailmaan kuuluvan porton puheenpartta.

Athénaïs paiskasi oven kiinni perässään. ”Voi helvetti!” hän kirkui kuin mielipuoli. ”Saatana!”

Makuuhuoneen ja pukeutumishuoneen käsittävä ahtaan puoleinen huoneisto vastasi keskimääräinen hovinaisen asuintiloja. Kaukana siitä kymmenen huonetta käsittävästä huoneistosta, jota Louise sai asuttaa. Athénaïs lysähti istumaan pienen pukeutumispöydän jakkaralle tuntien pakottavaa tarvetta mitättömän kokoisesta peilistä heijastuvan kuvajaisen näkemiseen. Peilin Athénaïs ei ollut vähempää kuin säkenöivän suurenmoinen kaunotar. Jopa soikeat kasvot raivostuneisuuden vääristymänä.

”Miksi kuningas ei ollut sittenkään tuntenut näkevän muita kuin Louise de la Valliéren?” hovinainen kysyi itseltään petomaisesti irvistellen.

Nuoren kuninkaan solmiessa pakkoavioliittonsa infanta Maria Theresian kanssa vuonna 1660 Françoise-Athénaïs de Rochechouart de Mortemart teki hovidebyyttinsä. Silloinen mademoiselle de Mortemart toimi Orleánsin herttuattaren eli Madamen hovinaisena. Yllättäen lähes kaikki kuninkaan rakastajattaret olivat ja tulivat olemaan lähtöisin Monsieurin puolisoiden talouksista, joita alettiin tästä syystä nimittää ”rakastajattarien taimitarhoiksi”. Athénaïs oli alusta lähtien ihastunut Louisiin nähtyään Lullyn säestämän kuninkaan tanssivan erästä balettia hoviväen iloksi.

Rooliasuinen Louis oli tanssinut verrattomasti balettia ollen yhtä ylevän musiikin kanssa ojennellen sorjia sääriään ja voimakkaita käsiään askelkuvioiden sanelemana. Merensininen silmäpari oli seurannut herkeämättä ylevyyden, juhlallisuuden ja monimutkaisuuden kombinaatiota, monarkismin kuvaelmaa. Muistoa ajalta jolloin Louis oli ollut pelkästään esiintymislavalla todellinen herra ja valtias, jonka kruunu ja valtikka olivat olleet osittain leskikuningattaren hyppysissä. Aurinko sitä kiertelevine planeettoineen oli tarjonnut sopusuhtaisista ja kauniista miesvartaloista sekä jaloista kasvoista koostuvaa silmänruokaa. Joku tanssijoista oli saattanut olla monarkkiakin uljaampi ilmestys, mutta yksikään heistä ei ollut tuonut valoa ja elämää katsomoon asti. Ainoastaan etäisyydessään pysyvä Louis heilahtelevine kiharoineen ja auringonsakaroista muodostuvine sädekehineen. Kukapa ei olisi halunnut päästä tanssahtelemaan kuvaelmaan ja päästä osaksi Aurinkokuninkaan elämää.

Hän oli harmistunut, ollut valtavan pettynyt kuninkaan poimiessa rakastajattarien taimitarhasta Louise de la Valliére -nimisen orvokin Athénaïs de Mortemart -nimisen orkidean sijasta. Monarkin valintaa ei voinut käsittää, sillä Athénaïs oli rehevän muodokkaine vartaloineen paljon Louisea kauniimpi. Kuin tehty kuninkaallisen rakastajan lemmittäväksi.

Louis XIV oli ollut yhteen aikaan ”salaisessa” rakkaussuhteessa kälynsä, Englannin Henrietten kanssa. Leskikuningatar Anna Itävaltalainen ei ollut katsonut hyvällä poikansa epäsopivaa valintaa, niinpä hän etsi aikaa haaskaamatta kolme sopivampaa kandidaattia. Hiuksensa haikaransulilla koristaneet ruususet sijoitettiin eräissä juhlissa huomiota herättävästi kuninkaan lähelle. Hallitsijan ja Louisen romanssi oli rakkautta ensisilmäyksellä, sillä monarkki oli rakastunut silmänräpäyksessä Louise de la Valliéreen, muuan vähäpätöisen aatelisjunkkerin seitsemäntoistavuotiaaseen tyttäreen.

Mademoiselle de la Valliérella oli häikäisevän valkoinen hipiä, hienot tuhkanvaaleat kutrit ja orvokinsinisinä säihkyvät suuret kauriinsilmät. Toinen sääri oli vähän toista lyhyempi, joten neito kompensoi tuota puutetta käyttämällä erikoisvalmisteisia korkoja. Hänen viatonta heleyttään verrattiin kevään ensimmäisiin orvokkeihin. Tuhkakutrin olemuksesta huokuva aito viattomuus, hurskaus, ystävällisyys ja vaatimattomuus viehättivät kuitenkin eniten monarkkia. Nuo ominaisuudet puhuttelivat niin voimakkaasti kuningasta, että tämä tunsi väkevähköä suojelunhalua särkyvää orvokkineitoaan kohtaan.

Orvokkineito vapisi luultavasti parhaillaan kuninkaan lempeässä syleilyssä taitavien hyväilyjen ja kiihkeiden suudelmien juovuttamana… Pelkkä ajatuskin noista kahdesta suudelmaan uppoutuneena tai lemmiskelemästä vuodeverhojen takana lietsoivat madame Montespanin sisäisen raivottaren vihaa.


***

Lopulta pettymyksiä kohdannut Athénaïs havaitsi kaipaavansa yliluonnollisten voimien apua saadakseen hallitsijan sydämen itselleen. Keimailu ja anteliaat kaula-aukot eivät olleet saaneet kuninkaallista verta kuumenemaan, koska Louis halusi edelleen vain Louisea.

Huijaripappi luki evankeliumia Athénaïsin kullanvaalean pään yllä rouva markiisittaren lausuessa hartainta rukoustaan. Pöydällä, pyhitetyn ehtoolliskalkin alla oli vastenmielistä, kyyhkysten sydämiä sisältävää sekoitusta. ”Anna kuninkaan rakastua minuun. Tee kruununprinssistä ystäväni, ja osoittautukoon tämä rakkaus ja ystävyys kestäväksi. Tee kuningatar hedelmättömäksi. Hylätköön kuningas de la Valliéren älköönkä enää katsahtakoonkaan häneen. Pane kuningas hylkäämään kuningatar ja menemään naimisiin minun kanssani.”

Athénaïsin vaunut olivat pysähtyneet viimeaikoina usein La Voisin -nimisen noitanaisen synkän ja rapistuneen talon eteen, jota ympäröi suuri ja rehottava puutarha. Paikka näytti jo kaukaa niin luotaantyöntävän aavemaiselta, ettei rikkaiden ja kuuluisien olisi luullut hakevan kilpaa noidan palveluksia ja palkitsevan tätä ruhtinaallisesti. Heillä sekä Athénaïsilla oli omat laskelmoidut syynsä.

Eukko näytti paljon kolmeakymmentä ikävuottaan vanhemmalta ikään kuin vanha sarvipää olisi vanhennuttanut liittolaisensa ennen aikojaan. La Voisin kollegoineen laati horoskooppeja, puhui kielillä ja järjesti kiskurihintaisia spiritistisiä istuntoja. Noidan harmittomimpiin palveluksiin sisältyivät esimerkiksi ihon kauneutta kohentavien voiteiden valmistaminen ja rintojen kokoa kasvattavat tai ihran paksuntamia reisiä kiinteyttävät loitsut. Turmiollisimpiin palveluksiin kuuluivat vihollisen lamaannuttaminen tai tappaminen pistelemällä neuloja nukkeihin, laittomien aborttien tekeminen, myrkkyjen valmistaminen vaikka hankalien aviomiesten pään menoksi ja kuolleen vastasyntyneen veren käyttäminen Mustaan messuun sisältyvien menojen yhteydessä.

Vuonna 1667 Athénaïs oli ollut neljä vuotta naimisissa Montespanin markiisin kanssa ja synnyttänyt tälle kaksi lasta. Madame de Montespanin oli korkea aika päästä asemaan, jossa saisi kaiken tahtonsa läpi. Avuttomien keskosvauvojen kurkkuja oli viilletty auki vaaleaverikön silmien edessä, mutta markiisittaren suojapanssariin valettuun sydämeen ei ollut mahtunut sääliä, tuota heikkojen tunnetta. Ihmisuhrit olivat pelkkiä nimettömiä ei-toivottuja äpäröitä, joiden auki viilletystä kurkusta ehtoolliskalkkiin valuva veri palveli suurempia päämääriä.

Voi, mikä nautinto olisikaan tuntea pitävänsä vallassaan Aurinkokuninkaan kaltaista miestä. Nähdä itsensä täydellisesti hillitsevä ja majesteetillinen mies vapisevana sekä kalpeneva ja kuulla tämän anelevan hänen, Athénaïsin rakkautta osakseen.

Taivaista syösty liittolainen auttoi joko tulevaa vallanvaihdosta tekemällä kuninkaan rauhattomaksi tai Athénaïs osoittautui näin myöhäisessä vaiheessa Fortunan lemmikiksi.

”Sinun täytyy ehdottomasti liittyä minun kuninkaan ja kuningattaren seuraan tämänkertaiselle illallisellemme”, Louise sanoi yhtenä päivänä aavistamatta petollisen ystävättären odottaneen sitä hetkeä, jolloin tämä paljastaisi syviä haavoja jättävät raatelukyntensä.

Athénaïs oli empivinään. ”Se taitaa olla aivan liian suuri kunnia jollekin Montespanin markiisittarelle”, kultakutri vähätteli. Vuosisatoja jatkuneen umpisiitoksen kääpiömäinen hedelmä oli jo esittänyt hyvälle ystävättärelleen Athénaïsilla kutsun samaiselle yksityisillalliselle. Pelkästään itseään toistavaan lörpöttelyyn juuri ja juuri pystyvä Maria Theresia ei ollut (typeryksenä) piilotellut haluavansa näyttäytyä imartelevassa valossa valitsemalla piristävään verbalisointiin kykenevän hovinaisen kuninkaallisen puolisonsa viihdykkeeksi. Espanjattaren sekä Louisen raskaudet olivat edenneet siihen pisteeseen, että tila alkoi olla näkyvää.

”Mutta sinun on aivan pakko suostua, sillä et voi jättää ystävätärtäsi tällaiseen pulaan!” virallinen suosikki voivotteli samaan tapaan kuin umpisiitetty Maria Theresia. ”Kuningasparka on käymässä levottomaksi ja kärsimättömäksi… tai siis hän ei viihdy seurassani samalla tavalla niin kuin ennen”, orvokkisilmä pahoitteli mutisten. ”Se johtunee siitä, etten ole kummoinen keskustelija.” Valkoinen käsi taputteli hellästi raskausvatsaa tyynnytellen kohdussa kypsyvää rakkauden hedelmää. ”Mutta olen varma että kaltaisesi älykäs ja lahjakas keskustelija saa kuninkaan viihtymään. Oi, sano että suostut, ystäväiseni! Meidän - etenkin kuninkaan viihtyvyyden takia.” Mademoiselle oli niin hyväsydäminen, ettei pyytänyt tai toivonut mitään itselleen.

”Tiedät minun vastaavan myöntävästi. En henno jättää rakkainta ystävätärtäni pulaan”, madame de Montespan vastasi sormeillen vyötäröllään roikkuvaa pussukkaa. Se piti sisällään muutakin kuin pienen peilin ja puolillaan olevan makeisrasian. Piskuisen lasipullon, jonka sisältö oli maksanut sievoisen summan taloudellisesti heikoilla olevalle vallasnaiselle.

Pikku rakastajatar ja kuningattareksi päässyt jälkeenjäänyt tekivät elämänsä pahimman virheen, jota tulisivat katumaan jälkeenpäin, sisäisesti hykertelevä Athénaïs ajatteli istuessaan samassa ruokapöydässä Louisen, Maria Theresian ja itsensä kuninkaan kanssa. Hän oli lahjonut huoneessa olevat palvelijat kaatamaan lasipullon arveluttavan sisällön Louisin viinin ja ruuan sekaan. Nainen näki omin silmin henkevään keskusteluun osallistuvan hallitsijan syövän ja juovan yhtä hyvällä ruokahalulla kuin yleensäkin. Kuningas ei näyttänyt huomaavan, että hänen juomaansa ja ruokaansa oli terästetty Catherine La Voisinilta saadulla lemmenjuomalla. Kuolleen vastasyntyneen verestä, luista, sisälmyksistä sekä rupisammakoiden ja lepakoiden ruumiinosista tehdyllä kuvottavalla sekoituksella.

Noidan mukaan lemmenjuoma tulisi tehoamaan mieheen kuin mieheen, kunhan Athénaïs malttaisi odottaa. Hän ei voinut muutakaan kuin vartoa kuninkaan luovan itseensä ensimmäisen hekumaa ja rakkautta uhkuvan katseen.


***

Kuningas Louis oli kääntyillyt monta kymmentä kertaa upottavalla vuoteellaan koettaessaan nukahtaa. Louis oli haronut hiostuneet tummanruskeat hiuksensa sekaisiksi kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota. Himmeässä huoneessa kummittelevat kasvot omistajattarineen eivät suvainneet hänelle lepoa ja rauhaa. Majesteetti oli ymmällään jouduttuaan yhdentekevän safiirisilmän lumoihin. Montespanin uhkean markiisittaren sinnikkäät viettely-yritykset eivät olleet herättäneet hänessä muuta kuin laimeaa ihoa. Hänen orvokkineitonsa oli joka suhteessa enemmän Aurinkokuninkaan kallisarvoisen rakkauden arvoinen.

Turhaan Louis yritti palauttaa rakastettunsa herkän suloiset kasvot mieleensä. Louise de la Valliéren piirteet olivat muuttuneet epäselväksi aivan kuin sumuverho olisi kietoutunut naisen ympärille haihduttaen rakastavaisten yhteiset muistot olemattomiksi. Vain Athénaïsin hahmo tuntui selkeältä ja hovinaisen harkitut sanat muistamisen arvoisilta. Hän oli rakastunut Louiseen toisessa ajassa ja paikassa silloin kun rauhattomuus ei ollut kiduttanut ruumista, mieltä ja sielua.

Louis nousi vuoteelta ja hoippui kynttilänpätkien tarjoaman valon turvin vesikarahvin luo hakemaan helpotusta janoonsa. Sen jälkeen hän palasi vuoteelleen muttei paneutunut uudelleen makuulle. Soittokellon nykäisy hälytti paikalle hänen Bontemps -nimisen kamaripalvelijansa. Lyhyt ja uneliaanakin seesteisen näköinen mies laahusti nopeasti sängyn luo.

”Teidän Majesteettinne soitti”, Bontemps virkkoi huolestuneena kumartaessaan. Kamaripalvelija vaikutti huomaavan miltei heti isäntänsä hiestä kiiltelevät kasvot ja kuumeisen näköisinä hehkuvat silmät. ”Onko Teidän Majesteettinne sairas? Kannattaisiko minun haetuttaa henkilääkärinne?”

Kuningas huitaisi ärtyneenä kättään. ”Tuon ’kuumeen’ nimi on Athénaïs… Athénaïs de Montespan”, hän virkkoi lähinnä itsekseen.

”Anteeksi, Sire?” Bontemps kysyi olettaen hallitsijan hourailevan.

”Hae madame de Montespan välittömästi tänne, mutta tee se mahdollisimman huomaamattomasti, Bontemps”, monarkki vaati painottaen jokaista sanaa.

”Madame de Montespan… Kuten Teidän Majesteettinne haluaa.” Uskollinen kamaripalvelija lähti makuuhuoneesta yhtä ripeästi kuin oli tullutkin peittäen jotenkuten madame de Montespania kohtaan tuntemansa halveksunnan. Kuninkaan käsky oli aina tämän mielentilasta huolimatta kaikkivoivan hallitsijan käsky.

Louis XIV nousi vuoteeltaan, koska ei malttanut olla paikallaan. Hän käveli laajaa, sulkeutunutta ympyrää korkeiden ikkunoiden edessä ja pysähtyi vasta kuullessaan laahustavat ja kopisevat askeleet, jotka edelsivät hiljaista koputusta. ”Sisään!” Louis kehotti kärsimättömästi. Bontemps pujahti makuuhuoneeseen huputetun naisen kassa. Miespalvelija oli oppinut tulkitsemaan Hänen Majesteettiaan kuin avointa kirjaa, joten hän poistui tahdikkaasti suoritettuaan tehtävänsä.

Athénaïs laski varotoimeksi nostetun viitan hupun alas ja suoritti syvän hoviniiauksen. Vaaleaverikkö oli odottanut kuninkaan ilmaisevan muuttuneet tunteensa viimeistään yksityisen aterian jälkeen, mutta hallitsija ei ollut ottanut sydämen mysteerejään puheeksi saati lähettänyt hänelle sanaa. Madame de Montespan oli vuoteeseen mennessään kironnut La Vousinin ylihinnoiteltuine ja tehottomine litkuineen alimpaan helvettiin kiukun kyynelien valuessa poskilleen. Katkerat pettymykset ja itsesääli voimistivat hänen hämmästystään kamaripalvelija Bontempsin tullessa vaivihkaisesti ilmoittamaan, että Hänen Majesteettinsa kuningas halusi hänen tulevan oitis luokseen. Lopultakin! Hän olisi voinut sanoa jotain nasevaa, mutta antoi kuninkaan puhua ensin.

”Te tulitte, madame!” Louis huudahti särkyneellä äänellä harppoessaan safiirisilmän luo ja polvistui ohuen yöpaidan helman alta pilkottavien jalkojen juureen. Monarkki puristi helmaröyhelöä kouristelevin käsin.

”Kukaan nainen ei olisi voinut olla noudattamatta Teidän Majesteettinne kutsua.”

”Mitä olettekaan tehneet minulle, jumalattareni… Olette noituneet minut yhden ainoan illan aikana, noituneet särkymättömän hallitsijanne”, kuningas huokaisi. Kuinka sokea hän olikaan ollut, kun ei ollut huomannut täydellisen ilmentymän ainutlaatuista. Riutuminen ja levottomuus olivat valitettavasti ansaittu, sitruunankirpeä rangaistus kruunua kantavalle esteetikolle, joka ei ollut naiiviudessaan lahjoittanut sydäntään elävälle taideteokselle. Hallitsija suuteli aluksi pelkkiä helmoja ikään kuin hän olisi polvistunut kunnioittamaan pyhimyspatsasta. Hän ei voinut uskoa näin varhaisessa vaiheessa niin suurta kunniaa, että olisi tohtinut peittää mantelitahnantuoksuiset kätöset suudelmillaan.

”Minä en ikinä rohkenisi noitua, Teitä”, Venus valehteli taitavasti rohkaisten hymyllään miestä kohottamaan hänen molemmat kätensä huulilleen. He olisivat voineet mennä suoraan asiaan, jolloin kuningas olisi ottanut hänet niin kuin mitättömän siivoojattaren tai kamarineidon. Montespanin markiisitar ansaitsi parempaa kohtelua, joka osoitti hänen olevan muiden naisten yläpuolella silotetulla taistelutantereella.

”Uskon sen; noin verrattoman puolijumalattaren ei tarvitse alentua käyttämään tavallisten kuolevaisten keinoja tahraamalla liljanvalkeita kätösiään mustaan magiaan. Olen pakahtua niihin tunteisiin, joita herätätte minussa oikeiden, kuvastavien sanojen livetessä ulottuviltani. En tiedä mitä tunnette minua kohtaan, niinpä en uskalla edes toivoa tunteidenne vetävän vertoja sydäntäni korventavalla palolle.”

”Huolenne on aiheeton, sillä en voisi olla tuomatta vastarakkauttani julki, Sire.”

”Rakastatte siis minua?”

”Miten voisin olla rakastamatta?”

”Rakastatte edes sen verran, että soisitte ahneen sielun saavan edes hetkellistä vapahdusta?”

”Syyllistyisin maanpetokseen, mikäli kieltäisin vapahduksen teiltä”, Athénaïs naurahti vienosti.

Kuningas ei olisi voinut säilyttää kuuluisaa itsehillintäänsä, vaikka olisi tehnyt kaikkensa piilottaakseen haavoittuvaisuutensa majesteetillisuuden koteloon. Näkeminen ei riittänyt hänelle. Oli kosketeltava persikannukkaisen valkeita kasvoja ja lanteille aaltoilevia kiharoita. Sormet ojentautuivat ohimoille, josta ne laskeutuivat hivelemään kevyesti kasvojen ääriviivoja. Hän kuljetti sormenpäitään mansikanpunaisilta huulilta ja sirolta leualta joutsenkaulalle. Kädet hapuilivat harovina kultaisen kiharakruunun seasta vyötärölle, joka jakoi rehevän kurvikkuuden kahtia ja pysähtyivät niille sijoilleen.

Kiiluvat, valtavien ripsien reunustamat silmät peilasivat naisen peittelemätöntä ja värikästä tunneskaalaa. Louis tajusi hekuman huuruista huolimatta, ettei entisiin tunteellisiin lemmensuhteisiin ollut paluuta. Athénaïsin kyltymättömän hävytön ahneus olisi oleva loputonta naisen vaatiessa aina vain lisää suosionosoituksia pitelemällä hänen sydäntään kämmenellään.

”Teette minusta lopun, Athénaïs!” Louis vaikeroi vetäessään naisen vapisevaa ja solakkaa kehoaan vasten. Le Roi Soleil hallitsi valistuksen aikakauden mahtavinta valtakuntaa, mutta hänkin oli pelkkä haavoittuvainen ja rakkaudennälkäinen mies takertuessaan riivaajattareensa.


Fin

lauantai 23. maaliskuuta 2013

John Polidori - Vampyyri


Eräänä talvena Lontoon seurapiirien hienoston juhliin ilmaantui usein mies, jonka omalaatuisuus herätti enemmän huomiota kuin hänen säätynsä. Muukalainen silmäili kuin sivullisena itseään ympäröivää ilonpitoa. Neitojen iloinen nauru tuntui vetävän häntä puoleensa vai siksi, että hän kykeni yhdellä ainoalla katseella vaimentamaan hilpeän seurustelun ja täyttämään huolettomat sydämet pelolla. Kenestäkään ei ollut selittämään, miksi tuo mies herätti niin suurta levotonta kunnioitusta. Arveltiin sen voivan johtua hänen kalmanhuuruisesta katseestaan, joka pureutui kohteensa kasvoihin pyrkien kaivautumaan ihon lävitse sydämen saloihin asti, muttei tuntunut pääsevän läpi, vaan jäi lyijynharmaana säteenä jäädyttämään posket. Mies kutsuttiin kalsean omalaatuisuutensa vuoksi jokaiseen taloon. Kaikki halusivat tavata hänet. Huimaavaan jännitykset tottuneet, yksitoikkoisuuden uhrit olivat mielissään, kun lähistöllä oli jotain pitämässä heidän kiinnostuksensa vireillä. Kainous saati väkevä tunne ei koskaan elävöittänyt herrasmiehen kasvoja hehkullaan. Ne olivat ikään kuin herrasmiesvainajan kasvot.


Monet hänen maineensa houkuttelemat naiset koettivat kaikin tavoin saada hänet kiinnostumaan itsestään. Muuan lady, jota jokainen salonki-ilkiö oli pitänyt pilkkanaan siitä pitäen, kun hän oli avioitunut, heittäytyi nyt kylmäkatseisen herrasmiehen eteen pyrkien kaikin miltei soveliaisuuden rajoja hipovin keinoin kiinnittäen hänen huomionsa. Onnistumatta keimailussaan. Seisoessaan miehen edessä, tämä katsoi häntä kiinteästi silmiin – kuitenkin tyhjältä tuntuva katse silmissään. Niinpä aatelisnaisen häikäilemätön rohkeus petti, ja hän luopui leikistä. Vaikka tämän seikkailijattaret konstit eivät saaneetkaan tuon herran katsetta kääntymään, naisväki kiinnosti joka tapauksessa häntä. Hän puhui niin vaivihkaisesti ja varoen hyveellisille rouville ja viattomille tyttärille, että harva edes tajusi hänen puhutelleen naisia suoraan. Hänet tunnettiin kuitenkin puhujan lahjoistaan. Tämä taito saattoi kompensoida hänen herättämäänsä pelkoa tai kenties naisväkeen vetosi se että hän näytti inhoavan kaikensorttista paheellisuutta. Hän tapaili ristiriitaisesti sekä siveettömiä että siveellisiä naisia.

Kutakuinkin samoihin aikoihin Lontooseen saapui myös Aubrey-niminen herrasmies. Nuorukainen siskoineen oli jäänyt varhain orvoksi ja perinyt huomattavan omaisuuden vanhemmiltaan. Holhoojat olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan, sillä he katsoivat pojan omaisuudesta huolehtimisen olevan heidän ainoa velvollisuutensa. Aubrey tutustui kylmäkatseiseen herrasmieheen. Hän pääsi huomaavaisella käyttäytymisellään niin pitkälle että tämä vaivautui huomaamaan hänen olemassaolonsa. Herrasmies oli lordi Ruthven. Ajan myötä Aubreylle selvisi, etteivät lordi Ruthvenin liikeasiat olleet kunnossa ja lordin kotikadulta nähdyistä valmisteluista huomasi tämän olevan lähdössä matkalle. Aubrey janosi saada tietää enemmän salaperäisyyteen viittaan kietoutuneesta lordista. Hän vihjasi holhoojilleen matkustushaaveistaan. Huoltajat suostuivat vastustelematta, koska matkustelu oli nuorten herrasmiesten siirtymäriitti. Kerrottuaan matka-aikeistaan lordi Ruthvenille nuorukainen äimistyi lordin ehdottaessa yhdessä matkustamista. Muutaman päivän kuluttua he olivat matkalla.

Saatuaan mahdollisuuden seurata lähietäisyydeltä matkatoverinsa toimintaa hän huomasi, että tämän vaikuttimista oli tehtävä uusia päätelmiä. Seuralainen oli erittäin avokätinen. Joutilas, kulkuri ja kerjäläinen saivat reilusti enemmän almuja kuin olisi ollut välttämätöntä. Lordi ei kuitenkaan näyttänyt suovan almujaan kunniakkaista syistä ahdinkoon joutuneille henkilöille. Heidät käännytettiin lordin ovelta miltei julkisen ivallisesti, mutta tuhlarin rynnätessä anelemaan apua, hän sai kiitettävän suuruisen lahjoituksen rypeäkseen esimerkiksi himossaan. Aubrey tulkitsi tämän johtuvan siitä että heittiö oli röyhkeämpi anelemaan kuin häpeään vetäytyvä kunnian mies. Lordin laupeudessa oli eräs piirre, joka tatuoitui vielä lujemmin Aubreyn muistiin. Kirouksenomainen epäonni seurasi kaikkia lordin anteliaisuudesta osingolle päässeitä ihmisiä.

Lordi Ruthven oli paikassa kuin paikassa mystinen itsensä. Hänen katseestaan pystyi päättelemään vielä vähemmin kuin hänen sanoistaan. Vaikka Aubrey vietti niin paljon aikaa lordi Ruthvenin seurassa, hän toivoi turhaan voivansa murtaa vanhemman herrasmiehen salaisuuden. Lordin mahdollinen salaisuus sai vilkkaassa mielikuvituksessa yliluonnollisia piirteitä.

Lyhyt, ensimmäisen kerran julkaistu Polidorin Vampyyri on modernin vampyyrikirjallisuuden peruskallio. Toki vampyyreista oli ennenkin kirjoitettu, mutta kyse oli lähinnä kotieläimiä puremaan palanneista kuolleista heränneistä maatyöläisistä eikä hauraita aatelisneitosia vainoamaan ryhtyneistä esidraculoista. Vampyyreita esiintyi runoissakin, kuten Goethen Korintin morsiamessa, joissa nuoret tytöt kuolivat murheeseen ja piinasivat myöhemmin rakastettujaan. Vampyyriaiheisen kansanperinteen historia on myös pitkä. Se ulottuu aina kreikkalaisen mytologian lamioihin, Hekateen ja Lilithiin Adamin ensimmäiseen vaimoon asti. Viettelevän aristokraattivampyyrin hahmo ”kalmantihkeine” katseineen ja kalvakoine kasvoineen alkaa Vampyyrista. Matka Vampyyrin verenimijästä kreivi Draculaan on vain lepakon siiven heilahdus, mutta se kesti seitsemänkymmentä vuotta.

Vampyyri vain kaksikymmentäviisivuotiaana kuolleine kirjoittajineen on liian tuntematon novelli. Käväisisin mieluummin regency-aikakaudella oppaanani joku muu kuin nuoriherra Aubrey, jonka tuomitsin surkimuslässykäksi heti miekkosen ilmestyttyä seurapiireihin. Seliseli; Aubrey käytti muka enemmän mielikuvitustaan kuin järkeä, koska hänen koulutuksensa oli ollut palkollisten vastuulla. Hän uskoi – niin luitten oikein – kaikkien arvostavan hyveellisyyttä ja luuli Kaitselmuksen lisänneen pahuuden maailmaan romanttiseksi sivujuoneksi. Olisin halunnut myös regency-matkani olevan pidempi. Polidori jätti pidempään teokseen mahdollisen materiaalin käyttämättä. Vampyyrien ihailijattarena arvostan teosta Aubreystä ja lyhyydestä huolimatta. Vampyyri on vampyrismin uranuurtaja kutoessaan yhtenäisen kirjallisuuden lajin sekalaisista myyteistä.